"Terveeltähän sä näytätkin!"

Lääkäri oli, lääkäri meni. Koko päivä starttasi, taas vaihteeksi, huonosti. Aamulla en tajunnut miksi kello soi siihen aikaan, hetki meni jo muistellessa että miksi edes käyn poliklinikalla. Eiku... ai niin. Vessaan, vaatteet pois, vaa'alle. Junnaa. Jännitti ja stressasi, hyvä kun edes sain aikaiseksi lähteä sinne.

Ja turhaksihan se käynti sitten osoittautui. Istuin toimistossa ehkä kokonaiset kymmenen minuuttia, selitin tämän hetkisten ongelmieni luonteen. No siis oksennan. Aika lailla kaiken mitä syön.. mitä, ei, en ahmi, mutta oksennan kyllä. Koulunkäynti kärsii, en vaivaudu paikalle jos paino on X tai Y, en vaan kestä omaa läskiyttäni. Nmmhjoo, paino on tippunut yli 5 kg viime aikoina. Ai bmi, no alle 18. Tällä perusteella psykiatri totesi minut ja käytökseni normaaliksi, ja olenhan myös ihan terveen näköinen. Kiitos, hei ja hyvää jatkoa. Me ei enää tavatakaan, menet sitten terapiaan kun päätös Kelasta tulee, minä rupean tätä B-lausuntoa nyt tekemään. Sovitte Psykologin kanssa seuraavan ajan. Kolmen viikon päähän.

En jaksaisi tätä enää. Olen kuusi vuotta tehnyt lujasti töitä sen eteen, että minua hoidettaisi oikeasti. Että syömishäiriöni hoidettaisiin, koska siitä myös muut ongelmat juontavat ja johtuvat. Tähän mennessä sitä ei ole tätä vakavammin otettu, koska näytän terveeltä ja veriarvotkin oli kunnossa joskus viime vuonna. En tiedä enää mitä pitäisi tehdä, mitä sanoa että saisi apua, hoitoa. En jaksaisi enää huomiohuorateinikäytöstä, viillellä ranteitani ja ottaa kolmea buranaa ja väittää yrittäneeni itsemurhaa. Haluaisin että minut otetaan tosissaan, että syömisongelmiini puututaan - miten, sitä en tiedä, en minä ole lääkäri. Tarvitsen tiiviimpää apua, enemmän tapaamisia, mutta sitä en saa. Tarvitsen hoitoa siihen oikeaan ongelmaani, en päähäntaputtelua ja hyviäjatkoja. Sitäkään en saa. Resurssit eivät riitä koska olen normaali.

Ahdistaa potenssiin ~100, en jaksa taaskaan kouluun. Olen liian suuri, liian huono. Sen sijaan tulin kotiin ja tein hedelmäsalaattia Kämppikseni iloksi. Jos edes joku arvostaisi minua, edes pienen hetken verran. 

Väsypäivä kääntyy väsyiltaan.

Yritän jaksaa ja muistaa päivittää tätä blogia päivittäin. Aiheita vaan ei välttämättä tule mieleen tarpeeksi, olen koulun jälkeen niin väsynyt ettei koneella olo nappaa, kännykällä en pääse jostain syystä kirjautumaan Bloggeriin - tällä hetkellä en sillä pääse edes internetiin, syystä tai toisesta.

On ahdistanut enemmän, on ahdistanut vähemmän. Välillä on jopa hetkiä kun ei ahdista. Harvemmin, mutta onpahan silti. Pääasiassa elo on silti kamppailua. Tänään lähdin jo kolmen tunnin päästä koulusta, vaikkei pitänyt - kokeet tulossa, tärkeitä aineita. Tuntuu että petän kaikkien luottamuksen, en pelkästään itseäni. En jaksa sosialisoida välituntisin, vaan uppoudun iPodin rauhaan ja ynisen sekavia jos joku puhuttelee. Jättäkää rauhaan, olkaa niin kilttejä - minä en nyt pysty. 

Kotona olen silti jaksanut puuhastella, tänään sain aikaiseksi tarttua taas imurin varteen ja siivota jopa sohvan taustan. Hemmottelin jopa itseäni - ostin maailman normaaleimmat kollariverkkarit ihan vain sen kunniaksi, että painoni alitti tänään HENKILÖKOHTAISEN TURVARAJANI. Jo toisena punnituskertana peräkkäin. Luonnollisesti päivän taittuessa iltaan naksahti myös aivojeni itsekuri ja kontrollinamiska OFF-asentoon ja löysin itseni ruokakomerolta harhailemasta. Hetken päästä kylpyhuoneesta kaksin kerroin taittuneena. Oksensin kunnes päässä alkoi pyöriä ja rintaan pistää. Tiedän että kyse on vakavista oireista ja muutenkin hengenvaarallisesta toiminnasta, mutta en jaksa välittää.

Itsekkyydessä tämä sairaus vetää vertoja monille muille. Minä en ennen tuijotellut näin intensiivisesti omaa napaani, maailma ei pyörinyt samalla tavalla ympärilläni.. Note to self, ei se pyöri vieläkään. Yksin minä ongelmieni kanssa olen, yksin näitä murehdin ja ahdistelen. Yksin läskieni kanssa, oh wow. 

Ei vaan jaksaisi. Väsyttääkin jo niin. Käytän kirjoitteluunkin tällä hetkellä kakkoskonetta, enkä jaksa etsiä ja ihmetellä mitään kuvamateriaalia. Tylsältä siis näyttää, vaan eivätpä nämä tekstitkään mitään ruudinkeksintää ole.

Opiskeluväsymys iskee viikonloppuisin.

Oksettaa kun reidet koskee toisiaan. Kädet hankautuu kylkiin. Maha saa minut näyttämään viimeisillään raskaana olevalta. Ja raskashan minä olen. Olen liikaa. Liian iso. Ja silti riittämätön.

Yritän uskotella itselleni, että ranteeni on ehkä aavistuksen kapeamman oloinen kuin aikaisemmin. Luultavasti se ei silti ole. Kyllähän uskollinen vaakanikin näyttää kiloja lähteneen, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. En edes tiedä mitä tavoittelen, jos mitään. Sitä että olen sopiva? Sitä että kelpaan? Kenelle? Itselleni, kaiketi. En tiedä tulenko kuunaan näkemään sitä päivää, nyt koko ajatus tuntuu naurettavan absurdilta. Ettäkö koskaan voisin olla tarpeeksi hyvä! Pitäkää hyvänne, minusta ei siihen ole.

Tämä päivä on mennyt sumussa ja usvassa, luulen koko ajan että on sunnuntai. Ehkä siksi että eilen olin liian paska mennäkseni kouluun ja näin ollen elin lauantaissa? Elättelen toiveita että maagisesti huomenna olisikin maanantai, tai että edes heräisin seuraavan kerran vasta maanantaina. Kouluun, takaisin arkirutiineihin.
Tiedän että opiskelemani ala on Se Oikea, mutta itsensä raahaaminen oppilaitokselle joka jumalan arkipäivä on rankempaa kuin olisin uskonutkaan. Tai muistanut. On vaikeaa keskittyä kun joka puolella minne katson, on laihoja, laihempia ja laihimpia ihmisiä. Alallani ei pärjää ilman vakaata psyykettä ja fyysisen kunnonkin odotetaan olevan kunnossa. Minulla ei ole, ei kumpaakaan. Mitä siis enää teen siellä? 

Täytän odotuksia, tietenkin. Perheenjäsenet huokasivat kesällä yhteen ääneen, "no jo oli aikakin!". Tytär istahtaa viimeinkin, vuosien odottelun jälkeen, takaisin koulun penkille. Jalat eivät kunnolla kosketa maata, jotta reidet eivät leviäisi yli penkin reunojen, mutta siellä olen, kuin kunnon kansalainen ainakin! Haluaisin jaksaa, ihan totta haluaisin, mutten pysty siihen. Joka aamu silti sitkeästi pakotan itseni paikan päälle, eilispäivä oli poikkeus, istun tunnit ja sen kirotun ruokatunninkin juuri siellä missä pitääkin. Teen tehtäväni tunnollisesti, tahdon pärjätä ja tahdon valmistua, mutta tahdon myös nukkua ja itkeä murheeni pois, kadota näkymättömiin ja kuihtua kadoksiin. 

Vaikka olenkin jo avun piirissä, on avun pyytäminen vaikeaa. Olen vaieten tyytynyt harvennettuihin tapaamiskertoihin, koittanut fyysisesti näyttää pahan oloni, mutta vielä sitä ei ole huomattu. En tiedä huomataanko. Koulussa kerroin ryhmänohjaajalleni hoidostani, en eritellyt syitä eivätkä ne häntä kiinnostaneet. Kehotti juttusille jos ikinä siltä tuntuu. Soittaakin saa! En olisi kertonut, mutta tiedän jo nyt että poissaoloja hoitotapaamisten takia tulee olemaan. Ne eivät ole luvattomia, jos syy on tiedossa (ja pätevä~.)

Ehkä huomenna koitan levätä ja olla vain, kasata voimia ja ampaista uuteen nousuun maanantain koittaessa. Hoitoneuvottelukin lähestyy, minua jännittää ja pelottaa. Paranemismotivaatio tuntuu olevan tipotiessään, sillä muuta en toivo kuin että painoni olisi laskenut tarpeeksi siihen mennessä.