"Terveeltähän sä näytätkin!"

Lääkäri oli, lääkäri meni. Koko päivä starttasi, taas vaihteeksi, huonosti. Aamulla en tajunnut miksi kello soi siihen aikaan, hetki meni jo muistellessa että miksi edes käyn poliklinikalla. Eiku... ai niin. Vessaan, vaatteet pois, vaa'alle. Junnaa. Jännitti ja stressasi, hyvä kun edes sain aikaiseksi lähteä sinne.

Ja turhaksihan se käynti sitten osoittautui. Istuin toimistossa ehkä kokonaiset kymmenen minuuttia, selitin tämän hetkisten ongelmieni luonteen. No siis oksennan. Aika lailla kaiken mitä syön.. mitä, ei, en ahmi, mutta oksennan kyllä. Koulunkäynti kärsii, en vaivaudu paikalle jos paino on X tai Y, en vaan kestä omaa läskiyttäni. Nmmhjoo, paino on tippunut yli 5 kg viime aikoina. Ai bmi, no alle 18. Tällä perusteella psykiatri totesi minut ja käytökseni normaaliksi, ja olenhan myös ihan terveen näköinen. Kiitos, hei ja hyvää jatkoa. Me ei enää tavatakaan, menet sitten terapiaan kun päätös Kelasta tulee, minä rupean tätä B-lausuntoa nyt tekemään. Sovitte Psykologin kanssa seuraavan ajan. Kolmen viikon päähän.

En jaksaisi tätä enää. Olen kuusi vuotta tehnyt lujasti töitä sen eteen, että minua hoidettaisi oikeasti. Että syömishäiriöni hoidettaisiin, koska siitä myös muut ongelmat juontavat ja johtuvat. Tähän mennessä sitä ei ole tätä vakavammin otettu, koska näytän terveeltä ja veriarvotkin oli kunnossa joskus viime vuonna. En tiedä enää mitä pitäisi tehdä, mitä sanoa että saisi apua, hoitoa. En jaksaisi enää huomiohuorateinikäytöstä, viillellä ranteitani ja ottaa kolmea buranaa ja väittää yrittäneeni itsemurhaa. Haluaisin että minut otetaan tosissaan, että syömisongelmiini puututaan - miten, sitä en tiedä, en minä ole lääkäri. Tarvitsen tiiviimpää apua, enemmän tapaamisia, mutta sitä en saa. Tarvitsen hoitoa siihen oikeaan ongelmaani, en päähäntaputtelua ja hyviäjatkoja. Sitäkään en saa. Resurssit eivät riitä koska olen normaali.

Ahdistaa potenssiin ~100, en jaksa taaskaan kouluun. Olen liian suuri, liian huono. Sen sijaan tulin kotiin ja tein hedelmäsalaattia Kämppikseni iloksi. Jos edes joku arvostaisi minua, edes pienen hetken verran.