Väsypäivä kääntyy väsyiltaan.

Yritän jaksaa ja muistaa päivittää tätä blogia päivittäin. Aiheita vaan ei välttämättä tule mieleen tarpeeksi, olen koulun jälkeen niin väsynyt ettei koneella olo nappaa, kännykällä en pääse jostain syystä kirjautumaan Bloggeriin - tällä hetkellä en sillä pääse edes internetiin, syystä tai toisesta.

On ahdistanut enemmän, on ahdistanut vähemmän. Välillä on jopa hetkiä kun ei ahdista. Harvemmin, mutta onpahan silti. Pääasiassa elo on silti kamppailua. Tänään lähdin jo kolmen tunnin päästä koulusta, vaikkei pitänyt - kokeet tulossa, tärkeitä aineita. Tuntuu että petän kaikkien luottamuksen, en pelkästään itseäni. En jaksa sosialisoida välituntisin, vaan uppoudun iPodin rauhaan ja ynisen sekavia jos joku puhuttelee. Jättäkää rauhaan, olkaa niin kilttejä - minä en nyt pysty. 

Kotona olen silti jaksanut puuhastella, tänään sain aikaiseksi tarttua taas imurin varteen ja siivota jopa sohvan taustan. Hemmottelin jopa itseäni - ostin maailman normaaleimmat kollariverkkarit ihan vain sen kunniaksi, että painoni alitti tänään HENKILÖKOHTAISEN TURVARAJANI. Jo toisena punnituskertana peräkkäin. Luonnollisesti päivän taittuessa iltaan naksahti myös aivojeni itsekuri ja kontrollinamiska OFF-asentoon ja löysin itseni ruokakomerolta harhailemasta. Hetken päästä kylpyhuoneesta kaksin kerroin taittuneena. Oksensin kunnes päässä alkoi pyöriä ja rintaan pistää. Tiedän että kyse on vakavista oireista ja muutenkin hengenvaarallisesta toiminnasta, mutta en jaksa välittää.

Itsekkyydessä tämä sairaus vetää vertoja monille muille. Minä en ennen tuijotellut näin intensiivisesti omaa napaani, maailma ei pyörinyt samalla tavalla ympärilläni.. Note to self, ei se pyöri vieläkään. Yksin minä ongelmieni kanssa olen, yksin näitä murehdin ja ahdistelen. Yksin läskieni kanssa, oh wow. 

Ei vaan jaksaisi. Väsyttääkin jo niin. Käytän kirjoitteluunkin tällä hetkellä kakkoskonetta, enkä jaksa etsiä ja ihmetellä mitään kuvamateriaalia. Tylsältä siis näyttää, vaan eivätpä nämä tekstitkään mitään ruudinkeksintää ole.